Huhhu. Kädet tärisee edelleen tätä kirjoittaessa, vaikka kolarista on melkein pari tuntia. Lähdin ihan normaalisti psykoterapiasta ajelemaan kotiin, kunnes liikenneympyrässä ajaessani vanhempi mies täräytti kylkeen (ja tässä vaiheessa suusta pääsi "Mitä vittua?!"). Onneksi vauhtia ei ollut paljoa ja selvittiin kummatkin säikähdyksellä. Autokin otti vain lommon kulmaansa. Säikähdin kuitenkin, niin pahasti ettei ajatus kulkenut ollenkaan yhteistietoja vaihtaessa ja käsien tärinä teki kirjoittamisesta vaikeaa. Nyt kun alan vihdoinkin rauhoittumaan (ja adrealiinikin purkautui itkukohtauksen kautta :D ), niin takaisin auton rattiin lähtö ei enää pelota. Kyllä mie kotiin ajoin ihan normaalisti rysähdyksen jälkeen, mutta kotiin päästyä ensimmäinen ajatus oli, etten enää aja. Piste. Mutta hetken sohvalla rauhoituttuani ja itkettyäni olo alkoi helpottaa. Sylissä kehräävä kissa on yllättävän terapeuttinen ♥ Ja pitää tuo mies hakea töistä, niin ei voi jäädä peiton alle pelkäämään. Enkä tiedä olisiko säikäyttänyt näin paljoa, jos en olisi aikaisemminkin ollut kolarissa. Silloi olin kylläkin pyörällä, kun auto ajoi päälle. Ja silloin en selvinnyt säikähdyksellä, vaan jouduin lojumaan useamman päivän sairaalassa ja kesti viikko ennen kuin pystyin kävelemään ilman, että otin seinästä tms tukea. En voi suositella kenellekään sellaista aivotärähdystä. Hyi.
Teksti jäi näköjään roikkumaan tähän älyttömyyspuhelimen sovellukseen, eikä julkaissut itseään, niin voin kertoa pienen päivityksen.
Pienellä jännityksellä ja säpsymisellä sain ajettua miehekkeen työpaikalla ja vaihdettiin kuskia. Koko kaupoilla olo ajan oli hieman jännittynyt olo, mikä sitten helpotti kotiin päästyä. Timo osti miulle lohdutus sidukankin, jotta saisin rentouduttua. Kunhan oli tietysti ensin naljaillut aikansa auton ruttaamisesta. Mutta ensi viikolla viedään auto huoltoon, niin saadaan taas puskuri suoraksi :) Tiedämpähän nyt kuinka ensi kerralla menetellään samanlaisessa tilanteessa :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti