Mustaa kahvia & murskattuja haaveita

Ajatus ei juurikaan kule. Olen yrittänyt kasata itseäni koko viikonlopun, muttei tunnu onnistuvan. Kun jään yksin, niin kyynel vierähtää taas poskelle. En edes tiedä missä järjestyksessä kertoa asioita.

Ehkä aloitan siitä mihin edellinen päivitys jäi. Eli se miulle iso asia.


Hän.

Meille tosiaan muutti viime maanantaina yli ihana bullipoika. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Toinen oli niin ihana. Oppi namien kanssa istumaan jo seuraavana päivänä ja lenkitkin lähti sujumaan, kun keksittiin oikeat houkuttimet ja, että helpompi suunta on tietenkin kotiin. Palleronkin kanssa tuli toimeen ihan kohtalaisesti. (Poitsulla vain kesti tulonsa jälkeen noin 2 tuntia tajuta, että asunnossa on kissa.) Miuta ei edes häirinnyt herätä työpäivinä n.klo06 lenkittämään toista. Ei häirinny terävät pentuhampaat kädessä leikin aikana. Olin rakastunut.

Mutta tämä kaikki loppui lyhyeen. Liian lyhyeen. Jouduttiin toteamaan miehekkeen olevan allerginen. Liian allerginen asuakseen koiran kanssa. Jouduin siis soittamaan kasvattajalle ja poitsu haettiin perjantaina pois. Kerkesin jo yön pimeimpinä hetkinä miettimään, mitä jos sittenkin vain pitäisin poitsun. Karkaisin takaisin Helsinkiin. Jotenkin en halunnut hyväksyä yhtäkään järkevää ajatusta päässäni. Halusin vain mennä peiton alle ja pysyä siellä. Nyt en saisikaan lenkkikaveria. En pääsisi ilmoittautumaan pentutokoon ja myöhemmin sitten agilityyn. Mitä mie sitten tekisin?

Eihän poitsu kerenny olemaan edes viikkoa, mutta mie kerkesin kiintymään. Tietysti nyt oli helpompi päästää irti kuin esimerkiksi kuukauden päästä. Kaikki olisi varmasti ollut helpompaa, jos poitsu ei olisi ollut niin ihana ja helppo. Kaikki sujui hyvin. Yksin olon opettaminenkin alkoi hyvin.
Mutta nyt pitää opetella ajatukseen, ettei meille tullukaan koiraa.

Se mistä miehen kanssa väännettiin aiheeseen liittyen oli, ettei mies olisi vielä tämän vuoden puolella halunnut ottaa koiraa. Tilaisuus vain hyppäsi eteen yllättäen kulman takaa ja mie pidin sitä kohtalona.
Taisin erehtyä ja pahasti.

Mie vain olen halunnut koiran siitä lähtien, kun aloin pikku hiljaa pääsemään yli edellisen koirani kuolemasta. Ja hänen kuolemasta on noin 6 vuotta. Miulla kesti tuolloin pitkään ennen kuin pystyin edes puhumaan asiasta. Kuukausien ajan pillahdin itkuun vain ajatellessani tuota pientä valkoista karvakasaa. Adi oli elämäni mies muiden miesten vaihtuessa.

"Ja ei siinä vielä kaikki" ostos-tv:n sedän sanoin. Olimme varannaat LSEY:ltä kissanpennun, ennen koiran ottoa. Ja tietenkin sen sai sitten hakea lauantaina. Eli heti seuraavana päivänä luovuttuani poitsusta. Heti huomasi, että se oli miehekkeen kissa, vaikka yhdessä se otettiinkin. Mie en vain pystynyt nauttimaan tilanteesta. Vaikka toinen on pieni ja suloinen ja hellyydenkipeä. Sunnuntaina aloin hyväksymään tilanteen. Mutta nyt poden syyllisyyttä siitä, kun tykkään leikkiä kisun kanssa ja rapsutella sitä sen nukkuessa reiteni päällä. Mie vasta menetin koiran, mitä ei ilmeisesti oltukaan tarkoitettu miulle. Onko miulla oikeus nauttia kissasta?


Ehkä mie yritän tämän postauksen ja biisin myötä päästää irti.