12. toukokuuta 2013

Heräsin ajoissa, joten sain jotain aikaiseksi :)

Vihdoinkin sain avattua läppärin ja istahdettua sen ääreen. En ole koko kapistusta avannut aikoihin, kun lähes kaikki netissä pyöriminen onnistuu kännykällä. Olen liian nykyaikaistunut :D Suunnittelen jo tabletin hommaamista. Onneksi ovat järkyttävän kalliita, niin ei ole ihan äkkiä rahaa.
Tosiaan päivittäminen tämän vuoden puolella on hieman jäänyt monestakin syystä. Teen nykyisin useampaa osa-aikaistatyötä ja niinä päivinä, kun ei ole ollut töitä olen stressannut sitä ettei ole töitä. Ahdistaa olla Kelan kanssa missään tekemisissä *puistatus* Nytkin odottelen viime kuun työttömyyskorvauksia niiltä päiviltä jolloin en ollut töissä (ja niitä on monta, kiitos flunssan), mutta eipä näy vieläkään, vaikka hakemusta kiirehdittiin. Argh!
Ja toinen syistä on masennus mikä muistutti olemasta olostaan pitkästä aikaa. Eipä tuo ollut vuoteen taas ilmoittanut itsestään mitään ja sitten yht'äkkiä iski järkyttäviä ja holtittomia itkukohtauksia. Alkoivat tammikuussa ja viimeisin oli huhtikuun puolessavälissä. Nyt on onneksi mennyt useampi viikko ilman. En itsekään tiennyt mistä itkukohtaukset tulivat, eikä miulla ollut mitään kontrollia tuolloin ajatuksiini. Kaikki vain oli sillä hetkellä päin helvettiä, eikä mikään auttanut. Olo piti aina vain itkeä ohi. Onneksi miulla on maailman ihanin mies, joka osasi toimia miun kanssa, vaikken itse osannut. Antoi miun parkua pahimman olon pois ja tuli sen jälkeen halaamaan ♡ Ja kaikki oli taas hyvin. Seuraavaan kohtaukseen asti.
Ja ironista ehkä, mutta kun itkukohtaukset tuntuivat kadonneen, niin sain pahimman paniikkikohtaukseni ikinä. Lähdin bussilla ystäväni luonta keskustaan ja ennen kuin matka oli edes puolessavälissä, niin kohtaus iski päälle. Oksetti, huimasi ja halusin ulos bussista. Sinnittelin kuitenkin keskustaan missä jouduin odottamaan 30min vaihtobussia. Olo ei tuntunut helpottavan tuona aikana, vaikka yritin rauhoitella itseäni ja kuunnella musiikkia. Hyppäsin kuitenkin vaihtobussiin ja kärsin vielä muutaman kilometrin työpaikalleni. Yleensä kohtaukset menevät ohi, kun pääsen pois tilanteesta, eli tässä tapauksessa ulos bussista. Mutta ei. Vielä tunteja tärisin ja voin huonosti, kunnes tilanne eskaloitui siihen, että jouduin hälyttämään työkaverin kassalle ja menin vessaan oksentamaan. Onneksi saivat hälytettyä miulle sijaisen, niin pääsin Tuulin (ihana, ihana pelastajani
) kyydillä kotiin jatkamaan oksentelua. Eivät arvauskeskuksessakaan osanneet sanoa, että johtuiko oksentelu ym pitkittyneestä paniikkikohtauksesta vai iskikö miulle vielä migreenikin kaupan päälle. Mutta ei kiitos tuollaista enää ikinä!
Ja jottei mene ihan negailuksi, niin on tässä postausten välissä ollut jotain hyvääkin :D Yksi kysymys nimittäin pisti pääni hyvin sekaisin ja olenkin liihotellut jossain tuolla pilvissä viimeiset kolmisen viikkoa. Mies nimittäin kysäisi 22.04. päiväunilta herättyämme "Mennäänkö naimisiin?" Ja kunhan aikani itkin siinä typerä virne naamallani, niin sain vastattua myöntävästi. Kihlat käytiin sitten ostamassa 27.04., kun kummallakin oli vapaata. Ja kiitos ihanaisen Hennan, niin saatiin sormukset hyvään hintaan :)

Miksi miun käsi näyttää ihan lapiolta? :D


Ja nyt, kun vihdoinkin pääsin vauhtiin, niin ehkä (EHKÄ!!) saisin vihdoinkin päivitettyä tässä parin päivän sisällä noita menneitä menoja :) Mutta nyt on mentävä mummilaan äitienpäiväkahveelle ja illemmalla vielä Saanan kanssa suhveelle.

4 kommenttia:

  1. Ooij, ihanaa! :) Onnittelut! ♥

    VastaaPoista
  2. Tuo kohtaus kuulosti todella pelottavalta, toivottavast ei iske uudestaan. Ehkä nyt voit paniikin lähestyessä katsella sormusta ja pyrkiä keskittämään ajatuksesi siihen ;) Niin ja suuret onnittelut vielä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ♥
      Käyn ensi viikolla juttelemassa ihan lääkärin kanssa tuosta kohtauksesta ja se tekee sitten päätöksen tarvitsenko lääkkeitä noihin paniikkikohtauksiin. Eivät kuitenkaan ole ennen olleet noin voimakkaita :/

      Poista