Mustaa kahvia & murskattuja haaveita

Ajatus ei juurikaan kule. Olen yrittänyt kasata itseäni koko viikonlopun, muttei tunnu onnistuvan. Kun jään yksin, niin kyynel vierähtää taas poskelle. En edes tiedä missä järjestyksessä kertoa asioita.

Ehkä aloitan siitä mihin edellinen päivitys jäi. Eli se miulle iso asia.


Hän.

Meille tosiaan muutti viime maanantaina yli ihana bullipoika. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Toinen oli niin ihana. Oppi namien kanssa istumaan jo seuraavana päivänä ja lenkitkin lähti sujumaan, kun keksittiin oikeat houkuttimet ja, että helpompi suunta on tietenkin kotiin. Palleronkin kanssa tuli toimeen ihan kohtalaisesti. (Poitsulla vain kesti tulonsa jälkeen noin 2 tuntia tajuta, että asunnossa on kissa.) Miuta ei edes häirinnyt herätä työpäivinä n.klo06 lenkittämään toista. Ei häirinny terävät pentuhampaat kädessä leikin aikana. Olin rakastunut.

Mutta tämä kaikki loppui lyhyeen. Liian lyhyeen. Jouduttiin toteamaan miehekkeen olevan allerginen. Liian allerginen asuakseen koiran kanssa. Jouduin siis soittamaan kasvattajalle ja poitsu haettiin perjantaina pois. Kerkesin jo yön pimeimpinä hetkinä miettimään, mitä jos sittenkin vain pitäisin poitsun. Karkaisin takaisin Helsinkiin. Jotenkin en halunnut hyväksyä yhtäkään järkevää ajatusta päässäni. Halusin vain mennä peiton alle ja pysyä siellä. Nyt en saisikaan lenkkikaveria. En pääsisi ilmoittautumaan pentutokoon ja myöhemmin sitten agilityyn. Mitä mie sitten tekisin?

Eihän poitsu kerenny olemaan edes viikkoa, mutta mie kerkesin kiintymään. Tietysti nyt oli helpompi päästää irti kuin esimerkiksi kuukauden päästä. Kaikki olisi varmasti ollut helpompaa, jos poitsu ei olisi ollut niin ihana ja helppo. Kaikki sujui hyvin. Yksin olon opettaminenkin alkoi hyvin.
Mutta nyt pitää opetella ajatukseen, ettei meille tullukaan koiraa.

Se mistä miehen kanssa väännettiin aiheeseen liittyen oli, ettei mies olisi vielä tämän vuoden puolella halunnut ottaa koiraa. Tilaisuus vain hyppäsi eteen yllättäen kulman takaa ja mie pidin sitä kohtalona.
Taisin erehtyä ja pahasti.

Mie vain olen halunnut koiran siitä lähtien, kun aloin pikku hiljaa pääsemään yli edellisen koirani kuolemasta. Ja hänen kuolemasta on noin 6 vuotta. Miulla kesti tuolloin pitkään ennen kuin pystyin edes puhumaan asiasta. Kuukausien ajan pillahdin itkuun vain ajatellessani tuota pientä valkoista karvakasaa. Adi oli elämäni mies muiden miesten vaihtuessa.

"Ja ei siinä vielä kaikki" ostos-tv:n sedän sanoin. Olimme varannaat LSEY:ltä kissanpennun, ennen koiran ottoa. Ja tietenkin sen sai sitten hakea lauantaina. Eli heti seuraavana päivänä luovuttuani poitsusta. Heti huomasi, että se oli miehekkeen kissa, vaikka yhdessä se otettiinkin. Mie en vain pystynyt nauttimaan tilanteesta. Vaikka toinen on pieni ja suloinen ja hellyydenkipeä. Sunnuntaina aloin hyväksymään tilanteen. Mutta nyt poden syyllisyyttä siitä, kun tykkään leikkiä kisun kanssa ja rapsutella sitä sen nukkuessa reiteni päällä. Mie vasta menetin koiran, mitä ei ilmeisesti oltukaan tarkoitettu miulle. Onko miulla oikeus nauttia kissasta?


Ehkä mie yritän tämän postauksen ja biisin myötä päästää irti.

Puf! And it's gone.

Se tunne, kun olet kirjoittanut pitkän postauksen ja suoraan sydämestä sen enempiä ajattelematta ja ollut tyytyväinen jokaiseen sanaan ja sitten se häviää. Tuijotin suu auki kännykän ruutua ja kikkailin minkä osasin, mutta se oli kadonnut.
En mitenkään saa enää luotua yhtä hyvää tekstiä joten pitää tehdä tällänen lyhennetty viritelmä siitä. Meni myös maku kirjoittaa, kun se tuli niin itsestää ja nyt pitää miettiä, että mitäs ihmettä siinä lukikaan.

Aluksi halusin kertoa miten elämään luo haasteita, kun parisuhteen osapuolista toinen (minä) on täysin tunneihminen ja tekee lähes kaikki päätökset pohjautuen vain tunteisiin, hyvin harvoin järkeen. Ja tuo miun rakas mieheke on taas järki-ihminen ja harkitsee päätöksiään aina pitkään. Itse olen aina mennyt ja tehnyt, jos siltä on tuntunut. Tästä kertovat mm. liftausreissu yksinäni Leprasta Turkuun (vuosi taisi olla 2007) ja nyt tämä pieni juttu, mikä on aiheuttanut keskustelua kotosalla. Ja se mistä täällä on keskusteltu selviää teille myöhemmin tällä viikolla! To be continued.. Jos ei facesta lukeneet käy spoilaamassa :D
En vain ikinä ole nähnyt syytä miettiä päätöksiä kovinkaan pitkään. Ja asiasta riippuen viikko saattaa olla hyvinkin pitkä. Olen mie tietysti hieman osannut lisätä järkeä päätöksiin esim. enää en käyttäisi puolia ruokarahoista kenkiin, vaikka olisivat kuinka ihanat. Ja yritän ymmärtää sitä, kun joku haluaa käyttää viikkoja esim. sopivan tietokoneen ostoon. Ja korostan sanaa yritän :D Mutta ilman noita tunnepohjaisi valintoja, järjen kirkuessa vastaan, en olisi ikinä muuttanut takaisin Lepraan. Mikä tarkoittaa, että tuskin olisin kihloissa tuon miun ihanan teinirakkauden kanssa ♡ Ja tähän väliin pieni ylistyn tuolle miun miehekkeelle ja hänen pitkälle pinnalleen. Vaatii varmasti paljon järjenihmiseltä kestää tälläistä tunteiden tuuliviiriä :D
Ja palaten tähän asiaan minkä suhteen tein päätöksen tunteiden mukaan ja vasta hieman liian myöhään tajusin, että olisi pitänyt keskustella enemmän miehekkeen kanssa asiasta ja myydä tämä asia hänelle toisin. Mikä kertoo myös siitä, että vaikka olemme olleet yli vuoden yhdessä ja tunteneet vuosi, niin opettelemme edelleen toisiamme ja tätä parisuhdetta. Niin nyt pitkien keskustelujen ja turhautumisten jälkeen tuntuu myös hyvältä tietää kuinka fiksu ja ajattelevainen tuo miun mies on. Rauhoittaa miutakin hieman. Myönnän hieman tottuneeni siihen, että saan usein tahtoni läpi. Mikä ei ole aina hyvä asia :D Mutta epäilen myös, etten olisi tässä ottanut kieltävää vastausta. On sen verran iso asia miulle. Mutta eiköhän tässä hyvin käy :) Miulla on vahvasti sellanen fiilis.
Ja eikös niitä kompromissejä pitänyt tehdä puolin ja toisin parisuhteessa? Vai kuuluuko ne vasta sinne avioliittoon? ;D Tein nimittäin anteeksipyytelevästi myönnytyksen miehekkeen suuntaan, mistä olen ollut aika kielteinen ja ehdoton. Nyt odottelen miten mies ottaa miun ehdotuksen vastaan.. Se tulee kuitenkin näkymään vasta vuosien päästä. Postiluukussa.

Ja rummun pärinää sitten seuraavaan postaukseen asti!

Huomasin tätä läpi lukiessa, että miusta saa aika hirveän kuvan tämän perusteella. Hormoonihirviö, despootti, joka polkee toisten mielipiteet. En mie oikeasti ole ihan niin paha :D Ymmärrätte ehkä hieman paremmin, kunhan selviää mistä täällä on puhuttu.

AAARGH !!!

Kirjoitin pitkän rimpsun tekstiä tällä kännykän sovelluksella ja tämä paska onnistui jotenkin hävittämään sen kaiken! Scheisse!!! #@$%£¿

DIY: Korvisteline

Kaikki korvikset sekaisin samassa laatikossa ja kiinni mahdollisesti ainankin kahdessa kaulakorussa ja rannekorussa. Kuulostaako tutulta? Miulle tuo oli arkea, kunnes päätin hieman askarrella. Ostin ale-kehykset (olisi pitäny ehkä ostaa pikkasen isommat) ja rautakaupasta ketjua reilu metrin verran. Taustakuvaa etin pitkään, mutta en löytäny sopivaa, joten kehitin tuollaisen hätäratkaisun :D Pitää joskus vaihtaa se johonkin vaaleampaan taustaan, kunhan saan ostettua tulostimeen värejä. Voin sitten rauhassa etsiä netin ihmeellisestä maailmasta jonkun paremman taustan.

Näin se tehtiin:

Tarvitset kehyksen, ketjun ja koukkujen lisäksi

pihdit x2 (rääkkäsin tässä korupihtejäni)
naulan
vasaran

Kun mittaat paljonko tarvitset ketjua muista, että ketju roikkuu ja ota vielä ainankin +10cm.

Ensimmäisenä kaikki liikkuva irti. Eli tausta etc..
Sitten mittasin sopivat välit mihin kiinnittää koukut.
Naputtelin nauloilla alut ruuveille.
Availin pihdeillä sopivan pituisia pätkiä ketjusta ja kiinnitin ketjut koukkuihin.
Helpompi laskea lenkkien määriä kuin mitata mittanauhalla!
Nyt miulla oli siis ketjun pätkiä joiden kummassakin päässä oli koukut.
Nämä avasin vielä keskeltä, koska ketju rupesi kiertymään ruuvatessa.
Kun koukut oli kierretty paikoilleen näpertelin ketjut takaisin kiinni.
Sitten vain lasi, taustakuva ja tausta paikalleen ja seinälle!

Voi olla, ettei tästä ymmärrä mitään, mutta tarkoitukseni ei ollut alunperin tehdä tästä edes ohjeita. Pitänee hommata kameralle teline, niin tulevat DIY-hommat voisi videoida samantein.

Hamahulluus!

Meidän talouden on vallannut hamahulluus. Tai oikeastaan se on iskenyt vain miuhun ja kissaan (jos siis helmi sattuu tippumaan lattialle). Netti on pullollaan ihania ideoita ja ohjeita kuinka tehdä suosikki peli-/pokemon-/sarjishahmo. Tähän mennessä olen väkertänyt mm.

Ja miun ihana mies väsäsi miulle IHAN ITSE hamoista ristin ♥

(mie sitten laittelin siihen tuon o-renkaan ja ketjun)